Puhe Albert Gebhard, Halosenniemi 21.1.2019

Piirtäjä ja piirtäminen

”Piirtäjä on kahden todellisuuden välissä : Sen todellisuuden jonka silmät todistavat, näyn ja käden ulottuvuuden… ja toisaalta mielikuvan maailman, ajatusten ja muistin todellisuuden. ” Piirrä se, mitä näet… tai piirrä se, mitä näet ehkä vain mielessäsi…”

Piirtämistä kuvaavat sanat, kuten kreikankielen tekhne, Italian disegno tai englanninkielen draw osoittavat miten monitulkintaisesta kokonaisuudesta on kysymys. Tekhne ja disegno viittaavat tietoon, suunnitteluun tai muotoiluun, kun taas toisaalta englanninkielen sana draw viittaa suoraan viivaan ja sen vetämiseen. Suomen kielen sana piiru on piirustuksen taustalla ja kuvaa piirtoa, naarmua, siis varsin konkreettista jälkeä ja tekoa. Kuitenkin kaikkia näitä määritelmiä yhdistää tavalla tai toisella liittyminen havaintoon ja sen rooliin piirtäjän ja piirustuksen dialogissa. Piirtäjä katsoo ja tulkitsee katsomaansa, tai tosiaan pyrkii tulkitsemaan kuvittelemaansa.

Piirustuksen on katsottu olevan lähtökohtaisesti sekä taideteokseen liittyvä luonnos tai rakenteellinen hahmotelma ja toisaalta itsenäinen ilmaisumuoto. Piirustuksen rooli on vaihdellut ajan ja koulutuksen myötä edellä mainittujen tulkintojen sisällä. Matka Lascauxin luolapiirustuksista esihistorialliselta ajalta tämän päivän virtuaaliseen piirtämiseen, vaikkapa i padilla, tuntuu nopeasti ajateltuna pitkältä. Kuitenkin kummassakin tapauksessa toimitaan edelleen tekijän kuvittelusta tai näkemisestä lähtien. Ihmisen paikka suhteessa ympäristöön on hahmottunut luolan pinnasta renessanssin perspektiivin illuusioon ja nykytaiteen käsitteen ja ruumiin konkretiaan elävästi myös piirtämisen monitulkintaisuuden kautta. Piirtäminen on itseasiassa saavuttanut varsin vakiintuneen roolin myös nykytaiteen kentässä maalauksen itsenäisenä pikkuveljenä, ilman maalauksen materiaalista painolastia. Monen tyyppinen ilmaisu, musiikista elokuvaan on pannut merkille piirtämisen välittömyyden ja informatiivisyyden mahdollisuudet. Federico Fellinin piirretyt elokuva skeneografiat tai John Gagen nykymusiikin ja piirtämisen yhteys ovat varsin tunnettuja esimerkkejä, monien muiden ohella, joita myös tämän päivän opiskelijat taidekouluissa tunnistavat ilmaisun vapautuessa mutta piirtämisen konkreettisen välittömyyden säilyessä.

Suomalainen taide ja piirtäminen kehittyivät 1800 luvulla osana uudistuvaa, kansainvälistä, taidekoulutusta. !800 luvun taideakatemioiden idea tuli muun muassa Ranskassa perustetuista vapaista akatemioista. !848 perustettu Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulu synnytti Suomeen koulutuksen ja perinteen, joka on jatkunut näihin päiviin saakka muodollisesti hämmästyttävän johdonmukaisena ja taidekoulutuksen itsenäistä roolia vaalien. Piirtäminen luettiin 1800-luvulla osaksi yleissivistystä, jota edustivat myös musiikki ja kirjallisuus, lähinnä herrasväen piirissä. Taideyhdistyksen piirustuskoulun tehtävä oli siis selvästi myös yleissivistävä osana kulttuurin kehitystä. Tämä kannusti osaltaan taiteilijoita kansainväliseen uteliaisuuteen, kansallisen heräämisen ohella.

Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulu, Suomen Taideakatemian koulu, Kuvataideakatemia ja nyt Taideyliopiston Kuvataideakatemia ovat osa sitä jatkumoa, jossa akatemian lähtökohdat 1800- luvulla ja toisaalta yhdistyminen musiikkiin ja teatteriin 2010- luvulla Taideyliopiston muodossa ovat lähteneet kansainvälisestä avautumisesta ja päätyneet väistämättömään kansainvälisyyteen ja myös pirstaloitumiseen postmodernin myötä. Väliin on mahtunut hyvinkin itseensä sulkeutuneita tai dogmaattisia vaiheita, kuten toisen maailman sodan jälkeen ja myös !970 -luvulla. Piirtäminen havainnosta on kuitenkin säilynyt läpi kaikkien näiden vaiheiden osana akateemista koulutusta, välillä vetäytyen, välillä palaten. Tänään sillä ei kuitenkaan ole temaattista tai muodollista vaadetta osana kuvan hierarkkista rakennetta.

Piirustus on osa kolmea kaunotaidetta ja  Fine Arts perinnettä – maalaus, piirustus ja kuvanveisto. Nämä kolme asiaa ovat edelleen lähtökohtana – myös uudelleen arvioituna ja kritisoituna, vapaan taiteen koulutukselle. Muun muassa uudet teknologiat, teoreettinen viitekehys – erityisesti feministiset painotukset ja uusmateriaalisuus ovat nyt osa dialogista opetusohjelmaa.

Pekka Halosen ja Albert Gebhardin suhdetta piirtämiseen voidaan kuvata välittömäksi ja intohimoiseksi, välineen hallintaan liittyväksi asenteeksi. Havaittu maailma oli heille varsin kokonainen ja ristiriidaton, taiteilijan tehtävä oli kuvata sitä mitä hän näkee ja toisaalta mitä hänen odotetaan näkevän. Taiteella oli kansallinen tehtävä kuvata kansa ja luonto mahdollisimman suomalaisesti, mikä sinänsä tarkoitti ”realistista” dokumentointia klassisten taiteen välineiden kautta. Kuten Pekka Halonen toteaa ” taiteen ei pidä juuriharjan tavoin raastaa hermoja”. Taiteilijan ilmaisussa korostui välineen suvereeni hallinta ja vakava suhtautuminen muodon jäsentämiseen luontoa havainnoiden, ihmisen mittakaavaa vasten. Muotoon liittyvät kokeilut tai uudelleenarvioinnit olivat sidottuja teosten tematiikkaan ja siihen liittyvään tyylittelyyn, usein tarinallisen tai symbolisen painotuksen tukemana. Luontoon ja ympäristöön liittyvä välitön työskentely vapautti usein ilmaisua temaattisesta vaatimuksesta ja toi ilmaa visuaalisen oppineisuuden ympärille.

1900- luvun taiteen muodollinen ja sisällöllinen, maailmallinen, räjähdys olikin vasta tulossa.

Piirtäminen sinänsä ja mitä se juurii Albert Gebhardillekin  merkitsi,  on osa sitä maailmaa, jota inhimillinen oleminen edustaa. Piirtäjä ymmärtää kykynsä ilmaista itsensä niin yksinkertaisen välineen, kuin kynän, paperin ja jäljen kautta. Piirtäminen klassisessa muodossaan, tavoitellen havainnon jäsentelyä, kohteen hahmoa ja volyymia viivan ja varjostuksen kautta, on osa kauneuden maailmaa, joka rakentuu katsomisesta, ymmärtämisestä, hahmottamisesta, ja lopulta kosketuksesta. Välineen / instrumentin hallinta ja sen ”soittaminen” on lähellä sitä kieltä ja niitä arvoja, jotka koskivat myös kirjallisuutta ja musiikkia. Voidaan puhua kauniista lauseesta, puhtaasta soinnista tai kompromissittomasta viivasta ja toisaalta disharmoniasta kaikkien taidemuotojen sisällä. Edellinen kertoo tietenkin myös siitä miten lähellä toisiaan myös Tuusulan rantatien kultakauden taiteilijayhteisö oli keskenään yhteisen kielen kautta, joka syntyi keskellä suomalaisuuden uutta aamua. Taideteos syntyi hallitusta rakenteesta, jota varioitiin persoonallisin painotuksin.

Piirtäjän ja piirustuksen suhde on todellakin luonteeltaan hyvin suora. Kosketus ja piirto näkyvät saman tien ja materiaalin keveys ja tarkkuus on varsin ajatonta.

Leonardo da Vinci ja Michelangelo Buonaroti, kaksi renessanssin tunnettua taiteilijaa, kiistelivät aikoinaan kiivaasti maalauksen ja kuvanveiston paikasta kuvataiteen ylimpinä muotoina. Kiistaan ei onneksi saatu yksiselitteistä voittajaa, sen sijaan piirtäminen oli heille molemmille kiistaton ja korvaamaton väline kohti veistoksia ja maalauksia, jotka nyt ovat, piirustusten ohella, keskeinen osa länsimaisen taiteen kertomusta.

Onnea tärkeälle, piirtämisen roolia esiin tuovalle näyttelylle!

Maalaukseni vuodelta 2003 ovat syntyneet perhe-elämään liittyvistä havainnoista, jotka ovat voimakkaasti ja itsestäänselvästi läsnä elämässäni. Nämä havainnot ovat aistillisesti hyvin kokonaisvaltaisia kokemuksia ihmissuhteista, tiloista ja tilanteista. Tunteet ja ajatukset ovat kertyneet vastustamattomasti jännitteiksi, jotka ovat purkautuneet ja jäsentyneet maalauksiksi.

Silmät, suu, korvat ja nenä tulivat kohti ja asettuivat asumaan.

Olohuoneessa nousi aurinko tyynyn takaa ja yö laskeutui tyynyn eteen, puolen tunnin sisällä. Matka sängyltä pöydän luo oli yhtä pitkä kuin kompastumisen ja kolahtamisen väliin jäävä etäisyys. Kun kosketus lopulta tapahtui kaikki oli liikkeessä, kukaan ei ollut sivussa, vaan jäsenet ja ajatukset kolistelivat kasassa.

Ikkunoita oli parillinen tai pariton määrä ja niistä kaikista näki sisään ja ulos. Mikään verho ei voinut suojata sisälläolijaa ulkopuoliselta tai sisäpuoliselta maailmalta, vain seinänviertä kulkeva alue sisälsi roskia ja varjoa, jotka saivat olla omissa oloissaan. Roskat, jotka tulivat valoon menettivät aikansa ja hävisivät tai muuttuivat keskeisiksi puheenaiheiksi. Huoneissa oli lattia, sen päällä kaikki elämän äänet ja paljon muuta. Huoneissa oli sekasorto eikä paljon muuta.

Jalka kurotti kohti korvaa ja käsi kurotti kohti nenää. Hiukset roikkuivat ja sitten heilahtivat. Kaikki se elämä, mikä jäi eleiden väliin näkyi yhtä selvästi.Riemun tuuli värisytti unikon terälehti , jotka jättivät värinsä ilmaan ilon ympäröiminä. Jälkiä pysähtyi muistiin ja kulki ohi. Kysymys kuului: mikä on riittävän suuri tila kiinniolemiselle?

Pöytä oli ikkunan edessä ja hylly oli ikkunan vieressä. Kaikkien oli herättävä aamulla kun herätyskello soi. Sylissä oli kaikki, mikä oli tärkeää ja se oli lähellä. Silmät, suu, korvat ja nenä sekoittuivat ilmeeksi, josta tuli ihoa ja ihosta tuli lihaa, josta syntyi ääni.

Kun seisoo pinnan edessä ja näkee valkoisessa epätasaisuuksia, jotka luovat pienten varjojen rytmin, haluaa koskettaa.

Kun koskettaa pintaa keskeltä, voi tuntea jo laitojen vaatimuksen. Lähestymisessä ja etääntymisessä on maalauksen läsnäolo. Lähestyttäessä fyysisesti maalausta sen reunat sekä pakenevat että lähestyvät. Tämä yhtäaikaisuus on jotain muuta kuin olla kohteena ja olla suorittajana. Maalaus vetää sisäänsä kun uskaltautuu tarpeeksi lähelle. Maalauksesta etäännyttäessä, maalauksen reunat sulkevat kuvan sisäänsä ja hahmo nousee kohti tai etääntyy.

Lähestymiseen ja etääntymiseen liittyy havaintoja ja valintoja. Öljyväri on öljyistä ja liukasta. Öljyvärillä on oma hajunsa ja olomuotonsa.Rituaali on yksinkertainen, pinnalle puristettua väriä ja siihen liittyvää sitoutumista. On vaikeaa olla tekemisissä maalaamisen kanssa, ellei huomaa kompastelevanasa oman rajallisuutensa seurassa. Kun väri on puristettu ulos, sitä on lähestyttävä uudelleen jotta se voitaisiin siirtää seuraavalle pinnalle. Punaisia, sinisiä ja keltaisia kasoja pöydällä. Tahattomia roiskeita seinillä ja lattialla, jälkiä, joista osa on peittynyt likaan. Punaiset, siniset ja keltaiset nousevat esiin tästä sattumanvaraisuudesta. Ne antavat toisilleen suuntia eteenpäin yhdessä, siksi lopulta kosken puristettuja värikasoja ja siirrän ne seuraavalle pinnalle.

Kun maalari lähestyy värejä ja sen jälkeen maalausta, hän on muiden nähtävissä, mutta ei itsensä, hän katsoo eteenpäin. Tähän tilanteeseen liittyy luottamus yhteisyyteen. Käsi ja sivellin ovat kaksi erillistä asiaa, ajatus ja käsi ovat kaksi erillistä asiaa, tunne ja ajatus ovat kaksi erillistä asiaa. Ei ole kysymys pelkästään maalauksen maalaamisesta, vaan mittaamattoman kaukana toisistaan olevien tekijöiden yhdistämisestä. Tämä on keskustelua, jossa pitää tehdä valintoja.

Punainen väri levitettynä kankaalle on ratkaisu ja punaisen värin peittäminen vihreällä on ratkaisu. Piirrustus alkaa ja jatkuu, viivat tekevät sekä kuvioita että jännittävät kokonaisuutta kohti itsenäistä ratkaisua hahmosta ja liikkeestä. Piirrustus käy myös jatkuvasti keskustelua reunojen ja keskustan välillä. Se ponnistelee rajallisen ja rajattoman tilan merkitsijänä suhteessa elettyyn liikkeeseen. Kun punainen väri sietää peittämistä ja viivoja, se vahvistuu ja antaa voimaa tulevalle värille, siirtymällä itse taakse ja syvemmälle. Tämä iho, joka maalaukselle syntyy aktiivisten pintojen kätkeytymisestä ja alastoman pinnan jäämisestä näkyväksi, on läsnä ja energinen, kun jokainen väri on kohdattu itsenään.

Valo kääntyy ikkunasta sisään, voimistuu ja heikkenee. Kellon viisarit liikkuvat ympäri ja ympäri. Kaksi ihoa vastatusten. Suhde ja kohtaaminen, jota ilman ei voi olla.

Vuonna 1991 ensimmäistä kertaa Vuoden nuori taiteilija –näyttelyssä vain yhden taiteilijan teokset täyttivät Tampereen taidemuseon kaikki kolme kerrosta, kun tunnustuksen sai taidemaalari Markus Konttinen. Teoksia oli kuusikymmentä, varhaisimmat vuodelta 1986, jolloin Konttinen valmistui Taideakatemian koulusta, joten kävijä sai hieman ajallista taustaa uusimpaan tuotantoon. Kaikki teokset olivat öljyvärimaalauksia, useat kooltaan suuria, mutta ripustukselle antoi jännitettä pienten ja isojen teosten rinnastaminen. Maalausten säntilliset täyteläiset väripinnat olivat abstrakteja, kunnes pieni tyylitelty yksityiskohta ja teoksen nimi näyttelyluettelossa antoivat niille esittävän ja joskus jopa kertovan sisällön.

Konttisen näyttelyn teoksissa kohtasivatkin useat dikotomiat: abstrakti ja esittävä, suuri ja pieni, luonto ja kaupunki, ihminen ja ympäristö, kuva ja teksti. Tämä kaksinaisuus näkyi jo hänen työskentely-ympäristössään; näyttelyluettelon artikkelissa Timo Valjakka kertoi, että Konttisen työhuone oli niin keskellä Helsinkiä kuin mahdollista, kivenheiton päässä rautatieasemasta, mutta valkoinen ja hiljainen ateljee oli täydellinen vastakohta kaupungin vilskeelle. Melun ja vilinän ympäröimässä suvannossa työteliäs taiteilija maalasi teoksensa suoraan kankaalle, ilman luonnosta tai suunnitelmaa. Maalaus pysyi pitkään abstraktina, vasta loppuvaiheessa siihen tulivat esittävät elementit: tyylitelty ihmishahmo, kukka, puu. Osa Konttisen teoksista ovat niiden nimet: Yksin kotona, Nurkassa pukeutuva, Kaatunut puu ja kulkija metsässä.

Vaikka Konttisen maalauspinnasta suurin osa perustui väriin ja muotoon, hänen teoksensa koskettivat katsojia erityisesti sisällöllään. Ison maalauksen nurkassa kyyhöttävä tai sen pinnan poikki kömpelösti loikkiva tyylitelty ihmishahmo kuunsirppikasvoineen ja tikkumaisine jäsenineen herätti myötätuntoa ja samastumista. Teoksista löydettiin inhimillistä lämpöä, surumielisyyden lempeää ymmärtämistä ja arjen ilmeikkyyttä. Kirjoittajat vertasivat Konttisen lähestymistapaa Hugo Simbergiin tai lapsen tapaan nähdä maailma. Myös kansantaiteen ja sarjakuvan mutkattomuus mainittiin vertauskohtana.

Konttinen toi itsekin esille maalaustensa inhimillisen sanottavan. Hänen mukaansa niiden kasvit, eläimet ja ihmiset ovat symboleja särkyvyydelle, avoimuudelle, naurettavuudelle ja kaipaukselle. Melankolia oli kuitenkin valoisaa: ”Olen idealisti, se heijastuu taiteessani. Haluan teoksillani välittää katsojalle toivoa arjen synkkyyteen. Sodan uhista ja muista kriiseistä huolimatta uskon parempaan huomiseen. Ilman toivoa emme jaksa.”

Vaikka Konttisen tuotannossa aiheet ja ilmaisutavat ovat vaihdelleet, keskeiset tekijät ovat pysyneet. Niitä ovat puhdas väri, sen kosketus ja rinnastukset, ja tärkeät ihmiset, läheisten suhteiden energia ja jännitteet. Värin ja inhimillisen kohtaamisen teemat ovat läsnä 1990-luvun puolivälin meditatiivisissa kukkakuvissa, oman perheen ja perhe-elämän herättämissä lapsiaiheissa ja värillisten pysty- ja vaakaviivojen ruuduttamissa, näennäisen abstrakteissa maalauksissa 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alusta. Taiteilija on kuitenkin antanut niille nimeksi Sinä ja minä, aivan samoin kuin joillekin lapsiaiheilleen. Hän luonnehtii teoksia: ”Mielestäni ihminen ei ole nytkään ollenkaan poissa teoksistani. Tuollaista pystyviivaa voi ajatella esimerkiksi figuurina auringonlaskussa, jolloin se on hyvin voimakkaana elementtinä läsnä siinä teoksessa. Ja juuri tässä on jotakin, joka on hyvin tärkeätä. Nämä raidat ovat raitoina läsnä eivätkä niinkään viivastruktuurina, ne on maalattu siten kuin ne olisivat vaikka ihminenkin. Tällä raidan tekemisellä on voimakas läsnäolonsa.”

Vuoden nuori taiteilija –nimitys oli luonnollisesti tärkeä Markus Konttisen omalle uralle ja toi näkyvyyttä. Erityisesti häntä kuitenkin kiinnostaa taidepalkintojen merkitys yleisölle taidekasvatuksena: motivoiko julkinen tunnustus ihmisiä lähestymään kuvataidetta ja avataanko sen ominaispiirteet kävijöille museon näyttelyssä, joka saavuttaa laajemman ja monipuolisemman yleisön kuin galleriat. Parhaassa tapauksessa näyttelyt voivat auttaa ihmisiä näkemään omin silmin, löytämään uudelleen leikki, tulemaan omaksi itsekseen. Kuvan kielen ymmärtäminen ei ole itsestään selvää, mutta mahdollisuus pitäisi tarjota kaikille, ei vain harvojen ja valittujen taideyleisölle.

Ihmisen mentaalisen historian kartta rakentuu usein huomaamatta. Jos johonkin erityisesti pyrit, se sinua erityisesti pakenee. Taiteilijana, taidemaalarina olen kokenut erityisesti työskenteleväni tämän pakenevan päämäärän kanssa. Katseeni venyy kuin juoksijan jalka maalikameran sähköisessä kuvassa kohti ymmärrystä, joka vilkuttaa horisontissa . Ei ole kysymys kaipauksesta, vaan varsin raskaasta ilosta kolkossa hetkessä jossa pitää tehdä valinta unelmoinnin ja läsnäolon välillä, jotta pystyisi lähtemään kohti horisonttia.

Pikkulinnut syövät jyviä lintulaudalta ja lennähtelevät energisesti oksalta toiselle. Äsken niitä oli neljä, nyt yhtäkkiä kahdeksan. Tuntuu riittävältä pysähtyä istumaan ja katsomaan. Välillä mukaan tulee harakka tai mustarastas. Ne kuitenkin poistuvat hetken kuluttua ja vain talitiaiset jatkavat lentojaan ja laskeutumisiaan, ilman merkittäviä väsymyksen merkkejä. Pihalle juoksee koira ja linnut siirtyvät korkeammalle puuhun. Koira tuntee tehtävänsä tehdyksi ja häviää omiin puuhiinsa. Linnut palaavat loputtomaan kiertoonsa – ilmaan merkitään eleitä ja muotoja. Liikkeiden jäljiltä tila on muuttunut, ilma on täynnä mielikuvia.

Taiteilija haluaa jättää merkkinsä maailmaan. Linnun toimintaa ohjaa ensisijaisesti itsesuojeluvaisto ja vasta sitten uteliaisuus ja nälkä. Halusta riippumatta nämä molemmat jättävät väistämättä merkkinsä, muodossa tai toisessa, ympäristöönsä. Maalatessani havainnosta maisemia tai ihmisiä voin kokea tapahtuman myös nautinnollisena riittinä – luovuttaa näkemykseni ympäristölleni ja sulautua. Näin aloitin maailmani merkitsemisen maalauksen kautta. Tein meditatiivisia retkiä luontoon, jossa katosin ympäristöni näkyvistä muuttumalla osaksi sitä. Toisen kosketuksen saatoin huomata siitä miten tuuli oli viilentynyt tai miten puun ääriviivat vähitellen sulautuivat hämäryyteen. Vähitellen, maalauksen läsnäolon lisääntyessä, en voinut sivuuttaa aiheen ja tuon toisen kasvamista monumentaalisiin mittoihin myös kuvallisesti. Aiheesta ja tarinasta tuli symbolinen profiili, joka peitti ja rajasi sitä ihoa joka oli liian herkkä nähtäväksi sinänsä. Tämä iho oli väri.

Traumaattinen kokemus palaa kokijansa mieleen aina yhtä kirkkaana, kuin juuri koettuna. Mykän on hyvin hämmentävää ymmärtää kykenevänsä puhumaan ja sokean saada näkönsä takaisin. Maalari oppii maalaamaan varmasti ajallaan, jos on oppiakseen, mutta hänet yllätetään yleensä toimissaan varsin perinpohjaisesti. Olla nähtynä ja asettaa teoksensa esille ovat läsnäolon kaksi eri puolta. Nähtynä oleminen ja esilläolo herättävät mielikuvia ja todellisuuden, joka alkaa elää omaa elämäänsä luoden heikkoa mielenrauhaa ympärilleen. Näiden mielikuvien ohella maalari tekee myös käytännöllisiä tekojaan koskettelemalla erilaisia pintoja ja ajatuksia, joiden kohdalla hän on kolmannessa ulottuvuudessa, joka suojelee häntä välittömyydellään ja sulkeutuneisuudellaan.

Maalasin maalauksen ”Innokas Maalari” vuonna 1984. Olin tuolloin kaksikymmentäseitsemänvuotias, Kuvataideakatemian kolmannella luokalla ja asunut Helsingissä muutaman vuoden. Aikaisempi opiskelu Vapaassa Taidekoulussa ja törmääminen Helsinkiin laajenevassa määrin oli järkyttänyt olemustani monella tavalla. Kaikki ne ihmiset joita en voinut väistää ja jotka sain tavata aiheuttivat hämmennystä ja ihastusta. Enää ei tarvinnut olla yksinään vihainen nuori mies vaan sain huomata että jotkut olivat ajattelevia ja kriittisiä ilman pateettisuutta ja jotkut pateettisia ilman ajattelua ja kriittisyyttä – hämmästyttävä kaupunki!

Euroopan ja myös Suomen kuvataiteessa 1980-luvun alku oli leimallisesti uuden yksilöllisen ajattelun alkua. Maalaustaide oli jälleen mukana ohjelmassa erityisesti Saksassa ja Italiassa luomassa uutta identiteettiä suuremmille joukoille, mutta erityisesti sille ainutlaatuiselle yksilölle. ”Maalaan olen siis olemassa” oli provosoiva sitaatti heitettynä taidekentälle. Suomalaiset kuvataiteilijat joihin nuorena opiskelijana törmäsin näyttelyissä, olivat uudella tavalla kiinnostuneita myös kansainvälisestä kuvataiteesta, kuten Leena Luostarinen häpeämättömän eklektisenä ja historiatietoisena. Tuon ajan innovatiiviset suomalaiset maalarit katsoivat sekä ristiriitaiseen Saksaan että Yhdysvaltoihin ja Etelä-Eurooppaan. Zeitgeist ja Dokumenta -näyttelyt 1980 -luvun alkupuolella olivat merkittäviä monessa mielessä. Matkustin interrail-lipulla katsomaan Vuoden 1982 Dokumenta –näyttelyä. Olin todella ymmälläni näkemistäni Anselm Kieferin maalauksista joihin oli lisätty massiivisia kappaleita tai Fransesco Clementen ikään kuin rullapaperille maalatuista litteistä ”piirustuksista”, jotka olivat niin kömpelösti piirrettyjä.

Suomalainen kuvataide-elämä rakentui hyvin voimakkaasti tiettyjen instituutioiden varaan 1980-luvun puolivälissä. Helsingissä Taidehalli jonka tiloihin rakennettiin sekä Nuorten näyttely että Suomen Taiteilijain Vuosinäyttely oli kaupungin ehdoton keskipiste. Taidehallin alakerran baari oli usein niin täynnä näyttelyiden avajaisten yhteydessä että osa yleisöstä joutui istumaan portailla. Näillä portailla käytiin monia ikimuistoisia kohtaamisia ja väittelyitä muun muassa Henry Vuorila-Stenbergin tai Seppo Salmisen kanssa. Iltana, jolloin Dukaattipalkinto jaettiin, kohtasin myös kyseisessä baarissa rakkaat ystäväni Pekka Kauhasen ja Outi Pienimäen. Päädyimme pieneen yksiööni kolmannella linjalla viettämään illasta sitä mitä siitä oli jäljellä. Illan aikana varsinkin Pekka oli esittänyt väkeviä mielipiteitä kyseisestä näyttelystä ja jaetuista perinteikkäistä palkinnoista omaperäisellä mimiikallaan, joka ei välttämättä todellakaan sanoja kaivannut.

Se, miten minulle niin tärkeän Nuorten näyttelyn jälkeen kohtasin muun yleisön reaktion ja taiteilijoiden paikalleen asettamisen tarpeen, muodostui osaksi sitä nähtynä olemista, joka iloisesti tai surullisesti asettuu taiteilijan traumaattiselle kartalle omaan maanosaansa. Ahti Isomäki kirjoitti artikkelissaan ”Dukaatti Pieleen” Taidelehdessä, että ei aikuisen ihmisen tarvitsisi haikailla enää lapsuuden perään, viitaten maalaukseni primitiivisen lapselliseen ilmaisuun. Juryn jäsen Pekka Nevalainen kertoi, että minun maalaustani kuljeteltiin ylös ja alas Taidehallin rappusia, joka tarkoittaa sitä että reputetun ja hyväksytyn liput liehuivat vuoron perään.

Maalaus ”Innokas maalari” on toinen versio aiheesta jota varioin jo hieman aikaisemmin jonkin verran rakenteellisemmassa muodossa. Teoksen alter ego -tyyppinen puoliprofiili ja tunnustuksellinen asenne olivat teema, joka oli juuri noussut esiin tekemisessäni. Teoksen itseironiset piirteet ja avoin nautinnollisuus liittyneenä monumentaaliseen mittakaavaan olivat jo niitä yllättäviä kontrastisia piirteitä joita sitten muokkasin myöhemmässä tuotannossani.

Nuorten näyttely ja Dukaattipalkinto vuonna 1984 olivat vahvasti osa sitä rajapintaa, jonka toisella puolella olivat 1970-luvun osallistuvuuden ja yhteisöllisyyden monet kipeät ja kaihoisat muistot. Toisella puolella aukesi yksilöllisyyden ja postmodernin pirstaleisuuden kiihottava viidakko uusine lakeineen ja yhteisöineen. Silloin, Helsingin yössä kulkiessani koin voimakkaasti kuuluvani tuohon viidakkoon, eikä syksyinen, suomalainen yö tuntunut lainkaan kylmältä.

LUOTTAMUKSESTA

Otteita Markus Konttisen ja Patrik Nybergin keskusteluista taiteilijan työhuoneella 10.3. ja 1.4.2004.

KAKSI MAALAUSTA

Patrik Nyberg: Nämä kaksi maalausta tulevat Kiasman näyttelyyn. Molemmissa näyttäisi olevan samanlainen aihe, mutta figuurien ja taustan suhde niissä on hyvin erilainen.

Markus Konttinen: Millä tavalla se on erilainen?

PN: Toisessa maalauksessa figuurit erottuvat selkeämmin taustasta kuin toisessa, hahmot ovat enemmän erillisiä, eristyneitä omaan maailmaansa, kun taas toisessa työssä, jossa figuurit uppoavat enemmän taustaan, henkilöt näyttävät olevan samassa mentaalisessa tilassa. Mitä itse ajattelet tästä?

MK: Tuo on yksi kiinnostavimpia kysymyksiä. Näissähän on kertomuksellisia sisältöjä, olen työstänyt samaa teemaa ja teokset ovat sarjallisia, ne vaikuttavat keskenään enemmän kuin yksittäinen työ. Maalaus tulee suoran kertomuksen väliin, tekee teoksista erilaisia. Katsoja joutuu ajattelemaan kuvaa myös maalauksen kautta. Taustan suhde figuuriin voi muuttua; se on dynamiikkaa, jossa maalaus tuo kertomukseen oman itsenäisen elementtinsä. Yleisemmin olen hakenut näissä jatkuvaa tapahtumaa ja liikettä. Yritän maalaamalla rikkoa staattisuutta, sitä, että olisi vain pysähtynyt kuva henkilöstä.

PN: Elävä ihminenhän on jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa.

MK: Ihmiset ovat kiinni toisissaan, jollakin tavalla yhdessä, mutta kuitenkin erillisiä Minua kiinnostaa se miten muoto merkkiytyy taustaa tai sitä ilmaa vastaen missä se väistämättä on. Se ottaa oman paikkansa, mutta kun mukaan tulee toinen figuuri, se joutuu jatkuvaan muodonmuutokseen. Se on kiinnostavaa, esimerkiksi ihmisen kasvoissa tai siinä pienessä maailmassa mikä liittyy hiuksiin, kaikki voi muuttua. Tietynlainen arvaamattomuus ja kontrolloimattomuus jossa samalla kuitenkin ollaan toisissaan kiinni vääjäämättömästi.

Siihen liittyy myös intuitiivinen piirustus. Sen pitäisi tulla ennen kuin tarkastelen jonkinlaista sisäistettyä liikettä. Havainto kertyy vähitellen. Se ei tarkoita sitä että minulla olisi joku malli. Maalauksissa on tavallaan perustunteita liikkeestä. Se lähtee siitä mitä jatkuvasti näkee, mutta se muuntuu eräänlaisiksi kehollisiksi kuviksi.

PN: Liike korostuu, hahmo ei ole selkeärajainen. Tarkoittaako se sitä, että figuuri sinänsä ei ole tärkeä, vaan sen elämä ja olemassaolo?

MK: On ihan selvä, että haen yleistä hahmoa pikemmin kuin henkilöä.

PN: Hahmoilla on varmaan kuitenkin myös henkilökohtaisia merkityksiä, joita katsoja ei voi nähdä, koska ei tiedä mikä sinun suhteesi näihin henkilöihin hahmojen taustalla on.

MK: Kyllä, lähtökohdat ovat hyvin subjektiivisia ja on tietysti kiinnostava kysymys, että miten tämä päätyy näinkin suureen mittakaavaan maalauksiksi. Jos minulla on vaistomainen tunne, että haluan maalata jotakin, luotan siihen, enkä epäile etteikö se olisi kiinnostavaa myös muille. Siksi minun mielestäni se seikkailu kannattaa aloittaa. Myöhemmin ei voi kuin ottaa vastaan se miten se nähdään. Maalaukset liittyvät henkilöihin, sitä ei voi kieltää. Mutta ne eivät liity tiettyihin tilanteisiin, vaan tilanteiden toistumiseen ja merkitysten syntymiseen. Tämä on vääjäämättömästi jotakin sellaista, jota en pysty kontrolloimaan. Ihmiset lähelläni kasvavat, muuttuvat ja törmäävät toisiinsa. Minusta on esimerkiksi kiinnostavaa, että vaikka kuinka olen lasteni isä, en pysty heidän välistä suhdetta lopullisesti suuntaamaan. On heidän asiansa selvittää miten tullaan toimeen ja miten ei, ja miten eletään päivästä toiseen.

PN: Aiot äänittää tilanteen, jossa keskustelet maalauksistasi 9 ja 5 -vuotiaiden tyttäriesi kanssa. Se esitetään näyttelyssä teosten yhteydessä.

MK: Minua kiinnostaa kielen rytmit, tavallaan olomuotojen rytmit, ihmisissä on niin erilaisia rytmejä, kielellisestikin. Maalauksen ja puhutun kielen suhde on myös kiinnostava. Ja puhutun kielen sisällä on sekä intuitiivista että analyyttistä suhtautumista, näiden törmäyttäminen on kiinnostavaa. Tilanteesta voisi syntyä melko kaoottinen äänimaisema; monta ihmistä puhuu samanaikaisesti, eikä puheesta välttämättä saa selvää, mutta tietyt rytmit erottuisivat, se miten eri ikäiset henkilöt reagoivat tällaisessa tilanteessa.

TEKEMINEN

PN: Mitä sinulle merkitsee taiteen tekeminen?

MK: Tällaisia kysymyksiä kannattaa tehdä, koska on kiinnostavaa mitä siitä keskusteleminen ja sen pohtiminen tuo esiin. Minulle taiteen tekeminen on hyvällä tavalla mysteeri. Se on tietynlaista kertymistä, jotain paljastuu vähitellen esimerkiksi maalauksessa. Siinä mielessä minulle on äärettömän tärkeää että maalaus on ystävä, joka ei jätä koskaan. Se on julma tai antava sen mukaan mitä sille antaa. Tämä on aika abstrakti ajatus, mutta jotenkin se liittyy siihen aikaan jonka viettää maalausten kanssa, kun puhutaan maalauksista taiteen merkityksessä. Ei maalaus ole mikään peili mutta hyvin suora keskustelukumppani se on. En voisi elää ilman maalaamista. Tämä liittyy nimenomaan siihen, että koen maalauksen henkilönä, en esineenä, vaikkapa taidekenttää varten. Maalaamiseen sekoittuu jatkuvasti myöskin ihmissuhteita, jotka ovat mysteerejä minulle: miten olen joutunut tällaisiin tilanteisiin, miten elämä on vienyt eteenpäin. En haluaisi kuitenkaan korostaa mitään myyttistä neroaspektia, että jotakin tulee ja tarttuu minuun, että on olemassa joku henki, joka puhuu minun kauttani. Koen maalaamisen myös hyvin arkisena ja realistisena asiana. Maalaamiseen esimerkiksi liittyy paljon fyysisen työskentelyn välineitä, myös niiden hankkimista, että jotain saadaan aikaiseksi. Rakastan maalaamisessa myös tätä vaivalloisuutta; vaatii työtä, että asioita ilmaantuisi esiin.

PN: Pystytkö jotenkin konkretisoimaan sitä keskustelemista maalauksen kanssa?

MK: Se on nimenomaan hyvin konkreettista. On kiinnostavaa, miten maalauspohjan, anonyymin pohjan kanssa työskennellessä syntyy asioita. Sisältö syntyy luottamuksesta. Olen aika paljon miettinyt luottamus-sanaa. Ajattelusta fyysiseen koskettamiseen on aika pitkä matka ja siihen liittyy luottamista, se on jostain syystä tehtävä. Tietoa kertyy koko ajan, mutta jotenkin ydin säilyy hyvin aistillisena. Haluan myös kokea rajallisuuteni ja maalaamisen kanssa sen kokee vääjäämättä.

Kuten sanoin aikaisemmin, maalaus rinnastuu minulle ihmissuhteisiin ja itse asiassa olemiseen paikassa ja tilassa. Yhtenä päivänä huomasin miten onnellinen voi olla siitä, että on syntynyt sellaisena aikana että luonto on vielä voimakas, että se pystyy uudistumaan ja olemaan niin voimakas että ihminen tavallaan häviää sille. Että on olemassa jotakin sellaista, mikä jättää ihmiseen jälkiä, siinä mielessä että sitä ei pysty kontrolloimaan ja hallitsemaan loppuun asti. Sitä samaa minun mielestäni on aika paljon maalauksissa.

Ja onko tässä ylipäätään kyse vastauksista? Minun mielestäni ei ole. On tietysti klisee, että taiteilija ei ole ikinä valmis, mutta se on oikeastaan aivan totta. Jos jokin on valmista, se ei ole enää elävää. Mielestäni tärkeämpää on keskustelu, joka syntyy hetkestä, se että ihmisillä olisi silmät auki nähdä läsnäolevassa tilanteessa mikä on elävää. Se minua kiinnostaa myös maalaamisessa; maalaukset ovat osa historiaa, mutta koen kuitenkin maalauksen kanssa olemisen siinä hetkessä ainutlaatuisena. En puhu mistään uniikkiudesta, enkä myöskään tarkoita, etteivät muut voisi kokea sellaista, mutta on hirveän tärkeää ymmärtää se persoonallisena tilanteena, arvostaa sitä luottamusta mikä on syntynyt minun ja maalauksen välillä.

Se liittyy – tämä voi tietysti kuulostaa romanttiselta – tavallaan samantyyppiseen kokemukseen kuin rakastuminen, siinä mielessä että jotakin yllättävää tulee, eikä sinulla ole suojaverkkoa päällä. Ja sellaista tilannetta ei voi järjestää, että joku rakastuu toiseen.

PN: Ehkä voi valita, että rakastaa, mutta ei voi valita rakastua.

MK: Niin, siinä hetkessä, mutta kuten maalauksessakin se on aina tavallaan uudestaan mysteeri, ja vaatii myös jonkinlaisia tekoja, että tapahtuisi kosketus. Toisinaan se tapahtuu suoremmin ja toisinaan sen eteen pitää tehdä enemmän työtä. Se on minusta maalauksessa hirveän kiinnostavaa.

PN: Mitä ne teot voivat olla?

MK: Minun mielestäni ne ovat lähestymisiä, lähestymistä ja etääntymistä pinnan kanssa. Olla esimerkiksi sellaisessa tilanteessa että sinulla on pensseli kädessä ja siinä on väriä – jostain syystä on päästy niinkin pitkälle jo, siinäkin on valintoja; pitää hankkia materiaalia ja ottaa se käyttöön – ja ajatella, että sillä on jotain merkitystä että se laitetaan johonkin, vaikka nyt sitten tähän pintaan. Minun mielestäni materiaalissa on kiinnostavaa nimenomaan suhteellisuus, että kun jotain tehdään niin se vaikuttaa seuraavaan asiaan. Tämä on sitä luottamusta ja tavallaan sellaisia valintoja, jotka minua oikeasti taiteessa kiinnostavat. Että on tehtävä valintoja, ja seisoo niiden takana.

SIIRTYMISTÄ

PN: Voisitko kuvailla mitä konkreettisesti tapahtuu kun tulet aamulla tänne työhuoneelle? Mitä teet, missä järjestyksessä ja miten työ alkaa, tai jos ei ala, niin miksi ei ala? Millanen se prosessi voi olla?

MK: Ei välttämättä ole kovin tyhjentävää kertoa pelkästään mitä konkreettisesti tapahtuu; kääntää avainta, avaa oven, kävelee tuon matkan eteisen käytävää. Toisaalta se on hyvinkin tärkeää, pimeän käytävän jälkeen avautuu valo. Se liittyy siihen, että tulee jotain kohti energioidensa kanssa, kohtaa asiat, jotka näkyvät täällä. Itse asiassa olen miettinytkin sitä, sehän on niin luonnollista, että sitä ei tule mietittyä. Kyse on aika paljon sitoutumisesta, tavallaan riippuvuudestakin. Olen yrittänyt tehdä täällä jotain muuta kuin maalaamista, mutta se ei onnistu. Silloin kun en maalaa, minun on pakko ikään kuin seurata näitä maalauksia koko päivän. Olen niin sitoutunut näihin tekoihin, siihen mitä olen tehnyt näille töille, en pääse niistä irti. Minun on pakko työstää niitä koko ajan mielessäni, että ne asettuisivat maailmaansa siten, että sillä olisi merkitystä minulle.

Kävelen tänne sisään yleensä aamulla kymmenen maissa niinä päivinä kun en ole opettamassa. Vien tyttäreni ensin päiväkotiin, ajan metrolla 15 minuuttia Sörnäisiin, josta kävelen vielä 15 minuuttia työhuoneelle. Mielessä liikkuu kaikenlaisia asioita, mutta alitajuisesti matka tänne on jonkinlaista asettumista tähän tilanteeseen, meditaatiota. Tavallaan ne ovat kaksi elämää minulle, perhe-elämä ja maalaaminen. Jossain mielessä ne ovat toisaalta niin lähellä toisiaan, että niitä on vaikea tietoisesti erottaa, mutta niissä on voimakkaasti omat maailmansa. Se liittyy siihen rakastumiseen, en ikään kuin pääse siitä irti, joku pitää minua kiinni. Minulla on hirveän suuri uteliaisuus nähdä seuraavana päivänä, mitä edellisenä on tapahtunut. Aikoinaan, varsinkin kouluaikoina aiheutti kriisin se, että ilmaisutarve oli niin suuri, että välineet eivät pysyneet mukana. Kun seuraavana päivänä näin sen rajallisuuden, se oli tuskallista, nähdä ikään kuin kykenemättömyytensä koskettaa sitä rakastumista. Ajan myötä kuitenkin – mikä on minusta aika kiinnostavaa – se on muuttunut, koen että minulla on aikaa olla noiden maalausten kanssa, mitään ei tarvitse tapahtua jatkuvasti. Niiden keskeneräisyyttä sietää paremmin.

PN: Puhuttiin siitä rakastumisesta ja rakastuneena olemisesta. Voisiko uuden maalauksen aloittamista verrata tilanteeseen, jossa olisit vähän kauempaa jo rakastunut johonkuhun ja mietit ensimmäistä lähestymistä, miten aloittaisit?

MK: Maalaamisessa kaikki tunteet ovat läsnä, ikäänkuin paineena, jota ei heti pysty ymmärtämään. Sitten tavallaan ottaa syliin näitä purkautuvia paineita, tekee yrityksiä eri suuntiin. Alku on hirveän tärkeä, se miten piirustus ottaa tilan haltuun. Koen piirtämisen jonkinlaisena kertymien metamorfoosina, ameebana, joka hakee muotoa ja asettuu sitten tiettyyn tilanteeseen.

PN: Onko täältä työhuoneelta vaikea lähteä, jättää kaikki silloin kun on lähdettävä? Ilmeisesti sinulla on jonkinlainen perheeseen liittyvä aikataulu?

MK: On tietysti paljon asioita mitä pitää tehdä yhdessä. Lähden täältä viiden-kuuden tienoilla, eikä se oikeastaan ole hankalaa, koska siitä on tullut myös ajattelun tapa; olen siihen mennessä käynyt asiat läpi. Ei täältä ole vaikea lähteä, mutta kun tulee kotiin ja on asetuttava uudestaan aika nopeaan maailmaan, jossa täytyy simultaanisesti vastata erilaisiin odotuksiin, se tuntuu joskus hyvin vaativalta.

TULOKSET

PN: Haluaisitko sinä kysyä jotain?

MK: Onko sinun mielestäsi tärkeää, että taiteilijalla on jotain merkittävää sanottavaa suhteessa omiin teoksiinsa.

PN: Ei, kiinnostavampaa on tulkinnan avoimuus. Jos teoksista tai tekemisestä puhutaan, ehkä epäsuorat lähestymistavat ovat hedelmällisimpiä, esimerkiksi kun puhuit tänne työhuoneelle tulemisesta, pimeästä ja kapeasta käytävästä joka avautuu tänne valoon. Se oli konkreettinen kuva, mutta myös mielenmaisema.

MK: Sekin on eräänlainen kohtaaminen. Tällaisiin liittyy eri ihmisillä erilaisia mielikuvia, minulla jotakin lapsuudesta. Isäni kuoli viime kesänä ja paljon asioita meidän välillä jäi selvittämättä. Joskus koen kuitenkin selviä kohtaamisia, jotka liittyvät juuri valoon. Kävimme kesäisin yhdessä paljon kalastamassa; siinähän on paljon tyhjyyttä ympärillä. Kiinnostavaa on mitä jää mieleen jostakin tilasta. Se ei johdu aina pelkästään siitä että tila on kaunis, vaan siihen liittyy joku henkilö, jonka kanssa kohtaaminen tässä tilassa on tapahtunut. Tämä kohtaaminen leimautuu esimerkiksi valoon tai johonkin hajuun. Nämä ovat aivan perusasioita.

Minusta on tärkeää, että on asioita jotka merkitsevät ihmisille ohi sen mitä sanotaan, että miten pitäisi miettiä asioita. Tämä aika vaatii hirveästi tuloksia, mutta harvoin kukaan kyseenalaistaa näitä tuloksia, sitä minkä varassa eletään. Esimerkiksi ihmiset jotka ovat niin sairaita – heitä on käsittääkseni aika paljon – etteivät pysty enää normaaliin elämään, heille suurimmat kokemukset voivat tulla tällaisista aika yksinkertaisista asioista, lapsuudenmuistoista, tai hetkeen liittyvistä asioista, valosta, sateesta tai tuulesta.

PN: Voiko henkilökohtaisesti ajatellen olla sen suurempaa ”tulosta” kuin hetken onnen tai merkityksellisyyden kokemus. Ja se on taatusti tärkeää myös yhteiskunnan kannalta, koska kaikki kaatuu, jos yksilöt kaatuvat.

MK: Tänä päivänä puhutaan luovuudesta jonkinlaisena innovaatioresurssina. Minusta se on aika tuhoisaa, se syö koko asian saman tien. Kuvitellaan, että kaikkea voidaan kontrolloida, kun luovuus loppujen lopuksi syntyy luottamuksesta sellaista kohtaan mikä tulee panssarien ohi. Taiteilijoilla on minusta tärkeä rooli tässä, että itsenäisesti luottaa siihen mikä on oikeasti tärkeää. Tyrkytetään sellaista, että pitäisi menestyä, mutta siinä maailmassa, jota tyrkytetään, hyvin harvoilla on mahdollisuus menestyä ja menestymistä pidetään onnellisuuden mittana. Jos ajattelen taiteilijan arkea, niin minua huolestuttaa esimerkiksi peruskoulu ja sen suhtautuminen niinsanottuihin taideaineisiin. Ylipäätään, kaikki aika pitäisi olla tehokasta jo peruskoulun alusta lähtien. Eikä sitä perustella, koska opettajilla ei enää ole edes aikaa perustella sitä.

PN: Tehokkuuden vaatimus syö mahdollisuuden pohtia itse vaatimuksen mielekkyyttä.

MK: Jäljelle ei jää kuin valitus siitä miten on ihan poikki.Vaatimus on väkivaltainen erityisesti sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat vielä nuoria ja ymmärtämättömiä. Heille ei anneta mahdollisuutta ajatella, että voisi vaikuttaa itsekin oman ajan käyttöön. Mallit syntyvät näin.

Piirtäminen on minun mielestäni samanlainen perusväline kuin puhuminen tai laulaminen. Kuvataiteen kohdalla minusta ei tarvitsisi aina puhua pelkästään ammatillisesta kuvataiteesta, vaan siitä miten ihminen voisi läpi elämänsä säilyttää tällaisia aikaan sidottuja harrasteita, jotka vievät pois niistä pakotteista, jotka ohjaavat miten aikaa pitäisi viettää. Olisi tärkeää säilyttää jotain, joka tuo esille oman ajan, mahdollisuus uppoutua johonkin ilman, että vaaditaan koko ajan jotain.

Kun ajattelen esimerkiksi tätä aikaa ja yhteiskunnallista tilannetta Suomessa, minulla on voimakas tunne että nyt ihmisiä viedään eikä juurikaan ole yhteistä ideologiaa tai voimaa käsitellä tätä koneistoa, joka on entistä enemmän muuttumassa itsetarkoitukselliseksi. Tähän liittyvä valta on melko laillistettua, ikään kuin olemassaoloon ei voisi vaikuttaa.

PN: Syntyy vaikutelma siitä, että valta on epäpersoonallista; markkinataloushan – jonka välinen tämä tehokkuus on – ei ole kukaan henkilö, vastuu siirretään mekanismeille. Minun mielestäni se on suurta hämäystä, että ei voisi vaikuttaa siihen määrääkö markkinatalous vai ei. Vaikeaa se on taatusti.

MK: Markkinatalouden kieltä käytetään aika kritiikittömästi kaikilla alueilla, mutta miten voidaan ajatuksena hyväksyä että luovuus on ”resurssi”, jota voidaan käyttää yhteiseksi hyväksi. Voiko yksilöllisyyttä olla tällaisessa tilanteessa?

Mahdollisuus ja teko

Kirjailija Fjodor Dostojevski pohtii teoksessaan Rikos ja Rangaistus ihmisen kykyä olla ihminen. Ihminen kykenee rikkomaan rajansa ja hän pystyy ottamaan oikeuden omiin käsiinsä vain todistaakseen itselleen että hän voi näin tehdä. Valinta ja teko edellyttävät kuitenkin vastuun. Kuvataiteilija Joan Miro jatkaa samasta teemasta. Miro yhdistää ihmisen mahdollisuuden rikkoa rajansa taiteilijan vastuuksi toteamalla että taiteilija edustaa yhteisöä ja taiteilijan tehtävä on kääntää jokainen hänen teoksensa negatiivisuuden negaatioksi, vapauttamalla elämän havainto ennakkoluuloista, alistamisesta ja rajoittavasta muodollisuudesta. Kun taideteos sitten syntyy on kysymys hetken syvenemisestä kuten suomenruotsalainen kirjailija Elmer Diktonius runollisesti asian ilmaisee.

Matka ihmisestä, hänen mahdollisuuteensa, vastuuseen ja lopulta tekoon on jokaisen taideteoksen matka.

Mahdollisuus ilmaista itseäni taiteen kautta on merkinnyt minut loppuelämäkseni ja ymmärrän syvästi Joan Miron ajatuksen taiteilijan tehtävästä yhteisössä. Taide on aina julkista ja läsnä olevaa vaikka se ei olisi näkyvissä, eikä havaittavissa. Läsnäolo muodostuu vastuun ympärille, jota taiteilija edustaa intentiollaan, joka johtaa teoksen syntymiseen. Tämä intentio on aina tavalla tai toisella jaettua jos teos on elävä. Taideteos on aina konkreettinen tässä taiteilijan valinnassa, eikä taiteilijalla ole näin ollen muuta selitystä taiteelleen kuin havaintonsa ilmaiseminen näkyvän muodon kautta.

Koen suurimpana mahdollisuutenani katsomisen ja havaitsemisen, joka johtaa näkemiseen. Elämä ympärillämme rakentuu luonnon monimuotoisuudesta, sosiaalisista suhteista, virtuaalisista malleista tai talouden rakenteista. Kaikkea elämän menoa määrittelee kuitenkin jollakin tavoin asioiden välissä oleva tila ja asioiden väliset suhteet.

Taideteos hahmottaa tilan ja suhteet, jotka ovat taiteilijan havainnon kautta merkityksellisiä ja todellisia hänelle itselleen. Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty korostaa käsitellessään suhdettamme havaintoon että havaittu maailma ei kuulu milloinkaan, näin ajateltuna, minkäänlaisten lakien piiriin.

Pyrin maalauksissani luomaan ja myös jakamaan tämän aina uudelleen syntyvän havainnon tilan. Maalaustaiteen historia muodostuu formaalisesti ja kronologisesti aikakausista ja tyylisuunnista, jotka asemoivat kuvan joko muodolliseen tai sosiaaliseen verkostoon. Kuitenkin kuva sinänsä ei ole teos vaan näkemyksen ilmitulo, jossa tiivistyy erityisesti tämä jaettu havainto, joka yhdistää taiteilijan yhteisöönsä. Jaettu havainto ei sisällä teoksen ymmärtämistä tai ymmärtämättömyyttä vaan elämän yhteisessä tilassa kaikilla silmillä katsottuna.

Työskentelen tietoisesti maalauksen välineen parissa koska se konkreettisuudessaan antaa minulle aikaa elää, katsomisen, eleen ja materiaalin parissa. Värin levittäminen on ihanaa ja tapahtumien asettaminen pinnalle on kiihottavaa. En halua kieltää maalauksen nautinnollisuutta koska se omalla tavallaan asettaa vapauden ja riippuvuuden aina uudelleen arvioitavaksi. Maalauksen iho on olemassa ja se vastaa kosketukseen kuten ihmisen iho. Luottamus teoksen ja tekijän välillä avaa mahdollisuuden nähdä toisin, tehdä näkymättömän näkyväksi ja muodot ovat elossa jos ne ottaa vastaan.

Maalaukset ” Elävä puu, oikukkaat oksat ” ja ” Riehaantunut pilvi, illan tullen ” edustavat tapahtumallisuutta, joka omassa tuotannossani on irrottautunut tarinan tai teeman tuomasta taustan ja kohteen välisestä dialogista. Pyrin ilmaisemaan tilan orgaanisena kokonaisuutena, joka on liikkeessä ja reaktiivinen. Olen jossain vaiheessa ajatellut että maalaukseni pyrkivät hahmottamaan tilaa kuten musiikki, joka kuuluu huoneessa kaiuttimien kautta eri painotuksin ja eri suunnista, monikanavaisena, mutta joka kietoutuu välillä huoneen keskellä yhteen ja kimpoaa sitten erilleen jatkaen vapaata kulkuaan ja kohtaamisen etsintäänsä.

Maalaustaiteen eräs innostavimmista ominaisuuksista on sen kaksiuloitteisuuteen liittyvä riippumattomuus painovoimasta. Ajattelen itse maalauksen klassisen, konkreettisen, perinteen vapauttavana nimenomaan rajallisuudessaan. Maalaus on näin ajateltuna fyysinen teos, joka sisältää sekä verta, hikeä ja kyyneliä ( myös ilon) että avaruudellisen ilmavuuden. Maalaukseni keskustelevat täten sekä painon että keveyden ja toisaalta pysyvyyden ja muutoksen merkityksestä. Tässä maailmassa jokainen teko pinnalla on myös valinta asettaa planeetta kiertämään maalauksen simultaanisessa tilassa, näin maalauksen vapaus perustuu raskauden ja keveyden ikuiselle dialogille, joka vaatii jatkuvan läsnäolon pysyäkseen elossa.

Maalaus ei ole tarina jolla on alku ja loppu vaan tapahtuma, joka on nähtävissä samanaikaisesti materiaalina ja käsitteenä. Suhteet ja tila ovat joko suopeita tai torjuvia niille annetusta suunnasta ja paikasta riippuen.

Luonto teoksissani ilmaisee sitä konkreettista keskustelukumppania, joka ei ole kohde tai aihe vaan tapahtumien hiljainen todistaja. Pilvet on nimetty pilviksi ja puut puiksi mutta ne ovat ilmiöinä paljon vanhempia kuin nimensä. Pilvet ja puut, maalauksissani, eivät ole nimen kuvia vaan uusia muotoja siitä energiasta, jota ne edustavat ja tuottavat.

Maalaus on itsenäinen olio, joka suorakaiteena on niin elävä kuin sen sisältämät muodot ja muotojen väliset jännitteet ovat kokonaisuudessaan. Maalauksen rajat tai rajattomuus määrittyvät siitä energiasta, jota se sisältää reunojensa sisällä.

On tärkeää että taide on esillä erilaisissa tiloissa ja olen kiitollinen että Kiasma ja Moskovan lähetystö ovat asettaneet yhteistyössä maalaukseni esille tiloihinsa, näin havaitseminen on jälleen jaettua ja toivottavasti iloa tuottavaa.

Olipa kerran lehtiä ja oksia ja ne kiinnittyivät paikalleen ennen putoamistaan. Harmaiden pilvien muuttuessa valkoisiksi ajatusten liukuminen toistensa sisään aiheutti hiljaista suhinaa, joka kutitti nenää. Aivastuksen tullessa oli auringon valo häikäissyt muut aistit pois. Nenä oli punainen ja lehdet taas vihreitä. Lasten ääniä kuului kaukaa ja nyt läheltä ja vielä lähempää. Lähimpänä oli innokkain ja kertomus oli kuuluva ja ymmärrettävä. Toukka oli iso ja vihreä ja siinä oli paljon karvoja. Tukka oli sekaisin ja takussa , silmät suuret ja pohjattomat. Molemmat olivat kuoriutumassa ja seuraava päivä oli edessä.

Oli aukkoja ja polkuja ja risuja. Tie jyrisi siellä ja täällä, sen läsnäolo kolahteli rekan lavalta tai ratisi pyörän kumista. Harmaan pölypilven laskeuduttua tuuli sai tehdä paljon töitä, jotta muodot löysivät toisensa.

Kulkemisen jälkiä oli joka puolella. Pestyt ja pesemättömät astiat etsiytyivät eri paikkoihin ja koivun siemeniä oli nyt jo sukissa. Kahvikuppi, kukka ja kirja olivat jonossa, joka näytti asetelmalta.

Vene kaatui ja kaukana huutanut luopuminen tuli lähelle. Vedestä tuli pilvi, joka kannatteli minkä kannatteli. Ukkonen oli mennyt ja jäljellä oli hiljaisuus joka kellui.

Taivaan tullessa kohti kivet loittonivat ja puun takana oli toisenlaisia oksia kuin olisi luullut. Alempana mäessä oksat riippuivat surullisina ja leija oli vihdoin tarttunut puhelinlankoihin. Juoksemista, juoksemista, kompastuminen, juoksemista. Huomaamatta syntyneet mustelmat merkitsivät polun joka kulki omia reittejään.

Yksittäiset ajatukset sotkeentuivat yhteisiin ja viiva karkasi omille teilleen. Päivä oli pitkä. Aamun viileys osoitti kellon viisareille paikan josta lähteä eteenpäin. Päivä oli lyhyt. Illan lämpö osoitti kellon viisareille paikan josta lähteä taaksepäin.

Väri kertyi monina kesinä ajatuksen pinnalle joka alkoi ohentua ja päästää valoa lävitseen. Havainnon muuttuminen eleeksi sai uuden merkityksen. Värin optinen transparenssi kohtasi viivan oikukkaan intuitiivisuuden. Maalausten rakenne ja viesti muotoutuivat kaikki yhteisessä tapahtumassa jonka keskiössä oli eleen monimuotoinen ja monimutkainen suhde viestiin.

Pimeässä ristikkäin kaartuvat puut kadottavat syvyytensä mutta heräävät henkiin kun saavat aikaa asettua uuteen olomuotoonsa.