AJATUKSIA

LUOTTAMUKSESTA

Otteita Markus Konttisen ja Patrik Nybergin keskusteluista taiteilijan työhuoneella 10.3. ja 1.4.2004.

KAKSI MAALAUSTA

Patrik Nyberg: Nämä kaksi maalausta tulevat Kiasman näyttelyyn. Molemmissa näyttäisi olevan samanlainen aihe, mutta figuurien ja taustan suhde niissä on hyvin erilainen.

Markus Konttinen: Millä tavalla se on erilainen?

PN: Toisessa maalauksessa figuurit erottuvat selkeämmin taustasta kuin toisessa, hahmot ovat enemmän erillisiä, eristyneitä omaan maailmaansa, kun taas toisessa työssä, jossa figuurit uppoavat enemmän taustaan, henkilöt näyttävät olevan samassa mentaalisessa tilassa. Mitä itse ajattelet tästä?

MK: Tuo on yksi kiinnostavimpia kysymyksiä. Näissähän on kertomuksellisia sisältöjä, olen työstänyt samaa teemaa ja teokset ovat sarjallisia, ne vaikuttavat keskenään enemmän kuin yksittäinen työ. Maalaus tulee suoran kertomuksen väliin, tekee teoksista erilaisia. Katsoja joutuu ajattelemaan kuvaa myös maalauksen kautta. Taustan suhde figuuriin voi muuttua; se on dynamiikkaa, jossa maalaus tuo kertomukseen oman itsenäisen elementtinsä. Yleisemmin olen hakenut näissä jatkuvaa tapahtumaa ja liikettä. Yritän maalaamalla rikkoa staattisuutta, sitä, että olisi vain pysähtynyt kuva henkilöstä.

PN: Elävä ihminenhän on jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa.

MK: Ihmiset ovat kiinni toisissaan, jollakin tavalla yhdessä, mutta kuitenkin erillisiä Minua kiinnostaa se miten muoto merkkiytyy taustaa tai sitä ilmaa vastaen missä se väistämättä on. Se ottaa oman paikkansa, mutta kun mukaan tulee toinen figuuri, se joutuu jatkuvaan muodonmuutokseen. Se on kiinnostavaa, esimerkiksi ihmisen kasvoissa tai siinä pienessä maailmassa mikä liittyy hiuksiin, kaikki voi muuttua. Tietynlainen arvaamattomuus ja kontrolloimattomuus jossa samalla kuitenkin ollaan toisissaan kiinni vääjäämättömästi.

Siihen liittyy myös intuitiivinen piirustus. Sen pitäisi tulla ennen kuin tarkastelen jonkinlaista sisäistettyä liikettä. Havainto kertyy vähitellen. Se ei tarkoita sitä että minulla olisi joku malli. Maalauksissa on tavallaan perustunteita liikkeestä. Se lähtee siitä mitä jatkuvasti näkee, mutta se muuntuu eräänlaisiksi kehollisiksi kuviksi.

PN: Liike korostuu, hahmo ei ole selkeärajainen. Tarkoittaako se sitä, että figuuri sinänsä ei ole tärkeä, vaan sen elämä ja olemassaolo?

MK: On ihan selvä, että haen yleistä hahmoa pikemmin kuin henkilöä.

PN: Hahmoilla on varmaan kuitenkin myös henkilökohtaisia merkityksiä, joita katsoja ei voi nähdä, koska ei tiedä mikä sinun suhteesi näihin henkilöihin hahmojen taustalla on.

MK: Kyllä, lähtökohdat ovat hyvin subjektiivisia ja on tietysti kiinnostava kysymys, että miten tämä päätyy näinkin suureen mittakaavaan maalauksiksi. Jos minulla on vaistomainen tunne, että haluan maalata jotakin, luotan siihen, enkä epäile etteikö se olisi kiinnostavaa myös muille. Siksi minun mielestäni se seikkailu kannattaa aloittaa. Myöhemmin ei voi kuin ottaa vastaan se miten se nähdään. Maalaukset liittyvät henkilöihin, sitä ei voi kieltää. Mutta ne eivät liity tiettyihin tilanteisiin, vaan tilanteiden toistumiseen ja merkitysten syntymiseen. Tämä on vääjäämättömästi jotakin sellaista, jota en pysty kontrolloimaan. Ihmiset lähelläni kasvavat, muuttuvat ja törmäävät toisiinsa. Minusta on esimerkiksi kiinnostavaa, että vaikka kuinka olen lasteni isä, en pysty heidän välistä suhdetta lopullisesti suuntaamaan. On heidän asiansa selvittää miten tullaan toimeen ja miten ei, ja miten eletään päivästä toiseen.

PN: Aiot äänittää tilanteen, jossa keskustelet maalauksistasi 9 ja 5 -vuotiaiden tyttäriesi kanssa. Se esitetään näyttelyssä teosten yhteydessä.

MK: Minua kiinnostaa kielen rytmit, tavallaan olomuotojen rytmit, ihmisissä on niin erilaisia rytmejä, kielellisestikin. Maalauksen ja puhutun kielen suhde on myös kiinnostava. Ja puhutun kielen sisällä on sekä intuitiivista että analyyttistä suhtautumista, näiden törmäyttäminen on kiinnostavaa. Tilanteesta voisi syntyä melko kaoottinen äänimaisema; monta ihmistä puhuu samanaikaisesti, eikä puheesta välttämättä saa selvää, mutta tietyt rytmit erottuisivat, se miten eri ikäiset henkilöt reagoivat tällaisessa tilanteessa.

TEKEMINEN

PN: Mitä sinulle merkitsee taiteen tekeminen?

MK: Tällaisia kysymyksiä kannattaa tehdä, koska on kiinnostavaa mitä siitä keskusteleminen ja sen pohtiminen tuo esiin. Minulle taiteen tekeminen on hyvällä tavalla mysteeri. Se on tietynlaista kertymistä, jotain paljastuu vähitellen esimerkiksi maalauksessa. Siinä mielessä minulle on äärettömän tärkeää että maalaus on ystävä, joka ei jätä koskaan. Se on julma tai antava sen mukaan mitä sille antaa. Tämä on aika abstrakti ajatus, mutta jotenkin se liittyy siihen aikaan jonka viettää maalausten kanssa, kun puhutaan maalauksista taiteen merkityksessä. Ei maalaus ole mikään peili mutta hyvin suora keskustelukumppani se on. En voisi elää ilman maalaamista. Tämä liittyy nimenomaan siihen, että koen maalauksen henkilönä, en esineenä, vaikkapa taidekenttää varten. Maalaamiseen sekoittuu jatkuvasti myöskin ihmissuhteita, jotka ovat mysteerejä minulle: miten olen joutunut tällaisiin tilanteisiin, miten elämä on vienyt eteenpäin. En haluaisi kuitenkaan korostaa mitään myyttistä neroaspektia, että jotakin tulee ja tarttuu minuun, että on olemassa joku henki, joka puhuu minun kauttani. Koen maalaamisen myös hyvin arkisena ja realistisena asiana. Maalaamiseen esimerkiksi liittyy paljon fyysisen työskentelyn välineitä, myös niiden hankkimista, että jotain saadaan aikaiseksi. Rakastan maalaamisessa myös tätä vaivalloisuutta; vaatii työtä, että asioita ilmaantuisi esiin.

PN: Pystytkö jotenkin konkretisoimaan sitä keskustelemista maalauksen kanssa?

MK: Se on nimenomaan hyvin konkreettista. On kiinnostavaa, miten maalauspohjan, anonyymin pohjan kanssa työskennellessä syntyy asioita. Sisältö syntyy luottamuksesta. Olen aika paljon miettinyt luottamus-sanaa. Ajattelusta fyysiseen koskettamiseen on aika pitkä matka ja siihen liittyy luottamista, se on jostain syystä tehtävä. Tietoa kertyy koko ajan, mutta jotenkin ydin säilyy hyvin aistillisena. Haluan myös kokea rajallisuuteni ja maalaamisen kanssa sen kokee vääjäämättä.

Kuten sanoin aikaisemmin, maalaus rinnastuu minulle ihmissuhteisiin ja itse asiassa olemiseen paikassa ja tilassa. Yhtenä päivänä huomasin miten onnellinen voi olla siitä, että on syntynyt sellaisena aikana että luonto on vielä voimakas, että se pystyy uudistumaan ja olemaan niin voimakas että ihminen tavallaan häviää sille. Että on olemassa jotakin sellaista, mikä jättää ihmiseen jälkiä, siinä mielessä että sitä ei pysty kontrolloimaan ja hallitsemaan loppuun asti. Sitä samaa minun mielestäni on aika paljon maalauksissa.

Ja onko tässä ylipäätään kyse vastauksista? Minun mielestäni ei ole. On tietysti klisee, että taiteilija ei ole ikinä valmis, mutta se on oikeastaan aivan totta. Jos jokin on valmista, se ei ole enää elävää. Mielestäni tärkeämpää on keskustelu, joka syntyy hetkestä, se että ihmisillä olisi silmät auki nähdä läsnäolevassa tilanteessa mikä on elävää. Se minua kiinnostaa myös maalaamisessa; maalaukset ovat osa historiaa, mutta koen kuitenkin maalauksen kanssa olemisen siinä hetkessä ainutlaatuisena. En puhu mistään uniikkiudesta, enkä myöskään tarkoita, etteivät muut voisi kokea sellaista, mutta on hirveän tärkeää ymmärtää se persoonallisena tilanteena, arvostaa sitä luottamusta mikä on syntynyt minun ja maalauksen välillä.

Se liittyy - tämä voi tietysti kuulostaa romanttiselta - tavallaan samantyyppiseen kokemukseen kuin rakastuminen, siinä mielessä että jotakin yllättävää tulee, eikä sinulla ole suojaverkkoa päällä. Ja sellaista tilannetta ei voi järjestää, että joku rakastuu toiseen.

PN: Ehkä voi valita, että rakastaa, mutta ei voi valita rakastua.

MK: Niin, siinä hetkessä, mutta kuten maalauksessakin se on aina tavallaan uudestaan mysteeri, ja vaatii myös jonkinlaisia tekoja, että tapahtuisi kosketus. Toisinaan se tapahtuu suoremmin ja toisinaan sen eteen pitää tehdä enemmän työtä. Se on minusta maalauksessa hirveän kiinnostavaa.

PN: Mitä ne teot voivat olla?

MK: Minun mielestäni ne ovat lähestymisiä, lähestymistä ja etääntymistä pinnan kanssa. Olla esimerkiksi sellaisessa tilanteessa että sinulla on pensseli kädessä ja siinä on väriä - jostain syystä on päästy niinkin pitkälle jo, siinäkin on valintoja; pitää hankkia materiaalia ja ottaa se käyttöön - ja ajatella, että sillä on jotain merkitystä että se laitetaan johonkin, vaikka nyt sitten tähän pintaan. Minun mielestäni materiaalissa on kiinnostavaa nimenomaan suhteellisuus, että kun jotain tehdään niin se vaikuttaa seuraavaan asiaan. Tämä on sitä luottamusta ja tavallaan sellaisia valintoja, jotka minua oikeasti taiteessa kiinnostavat. Että on tehtävä valintoja, ja seisoo niiden takana.

SIIRTYMISTÄ

PN: Voisitko kuvailla mitä konkreettisesti tapahtuu kun tulet aamulla tänne työhuoneelle? Mitä teet, missä järjestyksessä ja miten työ alkaa, tai jos ei ala, niin miksi ei ala? Millanen se prosessi voi olla?

MK: Ei välttämättä ole kovin tyhjentävää kertoa pelkästään mitä konkreettisesti tapahtuu; kääntää avainta, avaa oven, kävelee tuon matkan eteisen käytävää. Toisaalta se on hyvinkin tärkeää, pimeän käytävän jälkeen avautuu valo. Se liittyy siihen, että tulee jotain kohti energioidensa kanssa, kohtaa asiat, jotka näkyvät täällä. Itse asiassa olen miettinytkin sitä, sehän on niin luonnollista, että sitä ei tule mietittyä. Kyse on aika paljon sitoutumisesta, tavallaan riippuvuudestakin. Olen yrittänyt tehdä täällä jotain muuta kuin maalaamista, mutta se ei onnistu. Silloin kun en maalaa, minun on pakko ikään kuin seurata näitä maalauksia koko päivän. Olen niin sitoutunut näihin tekoihin, siihen mitä olen tehnyt näille töille, en pääse niistä irti. Minun on pakko työstää niitä koko ajan mielessäni, että ne asettuisivat maailmaansa siten, että sillä olisi merkitystä minulle.

Kävelen tänne sisään yleensä aamulla kymmenen maissa niinä päivinä kun en ole opettamassa. Vien tyttäreni ensin päiväkotiin, ajan metrolla 15 minuuttia Sörnäisiin, josta kävelen vielä 15 minuuttia työhuoneelle. Mielessä liikkuu kaikenlaisia asioita, mutta alitajuisesti matka tänne on jonkinlaista asettumista tähän tilanteeseen, meditaatiota. Tavallaan ne ovat kaksi elämää minulle, perhe-elämä ja maalaaminen. Jossain mielessä ne ovat toisaalta niin lähellä toisiaan, että niitä on vaikea tietoisesti erottaa, mutta niissä on voimakkaasti omat maailmansa. Se liittyy siihen rakastumiseen, en ikään kuin pääse siitä irti, joku pitää minua kiinni. Minulla on hirveän suuri uteliaisuus nähdä seuraavana päivänä, mitä edellisenä on tapahtunut. Aikoinaan, varsinkin kouluaikoina aiheutti kriisin se, että ilmaisutarve oli niin suuri, että välineet eivät pysyneet mukana. Kun seuraavana päivänä näin sen rajallisuuden, se oli tuskallista, nähdä ikään kuin kykenemättömyytensä koskettaa sitä rakastumista. Ajan myötä kuitenkin - mikä on minusta aika kiinnostavaa - se on muuttunut, koen että minulla on aikaa olla noiden maalausten kanssa, mitään ei tarvitse tapahtua jatkuvasti. Niiden keskeneräisyyttä sietää paremmin.

PN: Puhuttiin siitä rakastumisesta ja rakastuneena olemisesta. Voisiko uuden maalauksen aloittamista verrata tilanteeseen, jossa olisit vähän kauempaa jo rakastunut johonkuhun ja mietit ensimmäistä lähestymistä, miten aloittaisit?

MK: Maalaamisessa kaikki tunteet ovat läsnä, ikäänkuin paineena, jota ei heti pysty ymmärtämään. Sitten tavallaan ottaa syliin näitä purkautuvia paineita, tekee yrityksiä eri suuntiin. Alku on hirveän tärkeä, se miten piirustus ottaa tilan haltuun. Koen piirtämisen jonkinlaisena kertymien metamorfoosina, ameebana, joka hakee muotoa ja asettuu sitten tiettyyn tilanteeseen.

PN: Onko täältä työhuoneelta vaikea lähteä, jättää kaikki silloin kun on lähdettävä? Ilmeisesti sinulla on jonkinlainen perheeseen liittyvä aikataulu?

MK: On tietysti paljon asioita mitä pitää tehdä yhdessä. Lähden täältä viiden-kuuden tienoilla, eikä se oikeastaan ole hankalaa, koska siitä on tullut myös ajattelun tapa; olen siihen mennessä käynyt asiat läpi. Ei täältä ole vaikea lähteä, mutta kun tulee kotiin ja on asetuttava uudestaan aika nopeaan maailmaan, jossa täytyy simultaanisesti vastata erilaisiin odotuksiin, se tuntuu joskus hyvin vaativalta.

TULOKSET

PN: Haluaisitko sinä kysyä jotain?

MK: Onko sinun mielestäsi tärkeää, että taiteilijalla on jotain merkittävää sanottavaa suhteessa omiin teoksiinsa.

PN: Ei, kiinnostavampaa on tulkinnan avoimuus. Jos teoksista tai tekemisestä puhutaan, ehkä epäsuorat lähestymistavat ovat hedelmällisimpiä, esimerkiksi kun puhuit tänne työhuoneelle tulemisesta, pimeästä ja kapeasta käytävästä joka avautuu tänne valoon. Se oli konkreettinen kuva, mutta myös mielenmaisema.

MK: Sekin on eräänlainen kohtaaminen. Tällaisiin liittyy eri ihmisillä erilaisia mielikuvia, minulla jotakin lapsuudesta. Isäni kuoli viime kesänä ja paljon asioita meidän välillä jäi selvittämättä. Joskus koen kuitenkin selviä kohtaamisia, jotka liittyvät juuri valoon. Kävimme kesäisin yhdessä paljon kalastamassa; siinähän on paljon tyhjyyttä ympärillä. Kiinnostavaa on mitä jää mieleen jostakin tilasta. Se ei johdu aina pelkästään siitä että tila on kaunis, vaan siihen liittyy joku henkilö, jonka kanssa kohtaaminen tässä tilassa on tapahtunut. Tämä kohtaaminen leimautuu esimerkiksi valoon tai johonkin hajuun. Nämä ovat aivan perusasioita.

Minusta on tärkeää, että on asioita jotka merkitsevät ihmisille ohi sen mitä sanotaan, että miten pitäisi miettiä asioita. Tämä aika vaatii hirveästi tuloksia, mutta harvoin kukaan kyseenalaistaa näitä tuloksia, sitä minkä varassa eletään. Esimerkiksi ihmiset jotka ovat niin sairaita - heitä on käsittääkseni aika paljon - etteivät pysty enää normaaliin elämään, heille suurimmat kokemukset voivat tulla tällaisista aika yksinkertaisista asioista, lapsuudenmuistoista, tai hetkeen liittyvistä asioista, valosta, sateesta tai tuulesta.

PN: Voiko henkilökohtaisesti ajatellen olla sen suurempaa "tulosta" kuin hetken onnen tai merkityksellisyyden kokemus. Ja se on taatusti tärkeää myös yhteiskunnan kannalta, koska kaikki kaatuu, jos yksilöt kaatuvat.

MK: Tänä päivänä puhutaan luovuudesta jonkinlaisena innovaatioresurssina. Minusta se on aika tuhoisaa, se syö koko asian saman tien. Kuvitellaan, että kaikkea voidaan kontrolloida, kun luovuus loppujen lopuksi syntyy luottamuksesta sellaista kohtaan mikä tulee panssarien ohi. Taiteilijoilla on minusta tärkeä rooli tässä, että itsenäisesti luottaa siihen mikä on oikeasti tärkeää. Tyrkytetään sellaista, että pitäisi menestyä, mutta siinä maailmassa, jota tyrkytetään, hyvin harvoilla on mahdollisuus menestyä ja menestymistä pidetään onnellisuuden mittana. Jos ajattelen taiteilijan arkea, niin minua huolestuttaa esimerkiksi peruskoulu ja sen suhtautuminen niinsanottuihin taideaineisiin. Ylipäätään, kaikki aika pitäisi olla tehokasta jo peruskoulun alusta lähtien. Eikä sitä perustella, koska opettajilla ei enää ole edes aikaa perustella sitä.

PN: Tehokkuuden vaatimus syö mahdollisuuden pohtia itse vaatimuksen mielekkyyttä.

MK: Jäljelle ei jää kuin valitus siitä miten on ihan poikki.Vaatimus on väkivaltainen erityisesti sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat vielä nuoria ja ymmärtämättömiä. Heille ei anneta mahdollisuutta ajatella, että voisi vaikuttaa itsekin oman ajan käyttöön. Mallit syntyvät näin.

Piirtäminen on minun mielestäni samanlainen perusväline kuin puhuminen tai laulaminen. Kuvataiteen kohdalla minusta ei tarvitsisi aina puhua pelkästään ammatillisesta kuvataiteesta, vaan siitä miten ihminen voisi läpi elämänsä säilyttää tällaisia aikaan sidottuja harrasteita, jotka vievät pois niistä pakotteista, jotka ohjaavat miten aikaa pitäisi viettää. Olisi tärkeää säilyttää jotain, joka tuo esille oman ajan, mahdollisuus uppoutua johonkin ilman, että vaaditaan koko ajan jotain.

Kun ajattelen esimerkiksi tätä aikaa ja yhteiskunnallista tilannetta Suomessa, minulla on voimakas tunne että nyt ihmisiä viedään eikä juurikaan ole yhteistä ideologiaa tai voimaa käsitellä tätä koneistoa, joka on entistä enemmän muuttumassa itsetarkoitukselliseksi. Tähän liittyvä valta on melko laillistettua, ikään kuin olemassaoloon ei voisi vaikuttaa.

PN: Syntyy vaikutelma siitä, että valta on epäpersoonallista; markkinataloushan - jonka välinen tämä tehokkuus on - ei ole kukaan henkilö, vastuu siirretään mekanismeille. Minun mielestäni se on suurta hämäystä, että ei voisi vaikuttaa siihen määrääkö markkinatalous vai ei. Vaikeaa se on taatusti.

MK: Markkinatalouden kieltä käytetään aika kritiikittömästi kaikilla alueilla, mutta miten voidaan ajatuksena hyväksyä että luovuus on "resurssi", jota voidaan käyttää yhteiseksi hyväksi. Voiko yksilöllisyyttä olla tällaisessa tilanteessa?

Ajatuksia Ajatuksia kuva: Markus Konttinen
Hämmentävä kaunotar Hämmentävä kaunotar kuva: Markus konttinen